Miksi lasku viipyy? Otteita laskutuslaiskurin päiväkirjasta

Eilen tuli puhetta laskutuksesta ja siihen liittyvästä tapauksesta vuosien takaa. Maansiirtourakoiksia toi pihamaallemme soraa ja kaikki meni hyvin. Mutta! Laskua ei alkanut kuulumaan. Meni kuukausi ja toinenkin. Puolisoni otti yhteyttä ja pyysi ystävällisesti laskua. Se luvattiin toimittaa. Eipä  kuulunut ja muutamien pyyntöjen jälkeen yrittäjä vastasi ärsyyntyneenä hoitavansa asian ilman muistutustakin.

Kului pari kolme vuotta, kunnes urakoitsija otti yhteyttä ja ihmetteli kun ei ole suoritusta tullut. Kirjanpitäjä kuulema jo kovisteli.

Tämä tapaus ei ole ainutkertainen meidän taloudessamme. Viimeisin oli sähköurakoitsija, jolta jäi tarvikkeineen ja töineen pieni työ laskuttamatta. Työ sujui moitteetta, mutta asiakkaana jouduin kyselemaan laskua useampaan kertaan. Kiusallista!

Tänään pihalla pyörähti aina luotettava ja säntillisesti laskuttava pienkonekorjaaja. Häneltä kuulin viisauden tähän teemaan: On epäreilua asiakasta kohtaan jättää hänet ilman laskua. Se merkitsee epävarmuuden tilaa ja teettää asiakkaalle turhaa vaivannäköä. Iäkäs ja eläkkeellä kituuttava asiakas haluaisi varautua laskun maksuun, mutta ilman laskua on vaikea asiaa hoitaa. Monet ovat myös tottuneet hoitamaan asiat jämpisti ja laskun roikkuminen aiheuttaa turhaa huolta tunnolliselle asiakkaalle.

Sivumennen sanoen kun kyseessä on suuryritys ei laksun maksamisella tunnu olevan kovin suurta väliä tai se hukkuu johonkin hienon maksuprosessin vaiheeseen.

Kieli voisi lisätä kynnystä 

Helmasynnin tausta 

Laskutuksen viipyminen tuntuu kuitenkin olevan pienyrittäjän helmasynti, jolle löytyy monia selityksiä. Yleisin taitaa olla paperihommien siirtyminen runsaan työkuorman alla. Ahkeralla urakoitsijalla on kädet jatkuvasti tilauksia täynnä ja laskutettavien töiden suma kasvaa. Paperityöt lykkääntyvät ja muistikin tekee tepposiaan.

Toinen ja hieman psykologisempi selitys voisi olla laskutusarkuus. Omaa työtä ei pidetä kummoisena, ja takana voi myös olla pelko laskun herättämästä krittiikistä asiakkaan päässä. Kyseellä on siis tietyiltä osin hinnoittelun pelko. Oman työn hinta tuntuu hankalalta laittaa paperille, saatikka sitten selkeästi ilmoittaa asiakkaalle. On mukavampi hoidella töitä ja tuntea itsensä hyödylliseksi.

Miksei kyseessä voisi myös olla inhimillinen laiskuus ja ryhtymisrajoitteisuuskin. Ikäviä töitä tuppaa yksi sun toinen lykkäilemään. Laskutus on monelle vihoviimeisiä töitä. Siinähän joutuu laskemaan ja kirjoittamaan. Siis itsekuriin palautuu tämäkin teema.

Isompi tekijä taustalla on laskuttajan oman työn organisointi. Ahkera ammattilainen ei pysty tai jaksa keskittyä ajankäytön ja kalenteroinnin hoitamiseen. Toimistohommat ovat sekaisin ja kalenteri hukassa. Asiat tulevat vyörynä eteen ja kasan päällimmäinen on aina tärkein.

Laskutuslaiskuudesta pääsee eroon

Aloittaessani yrittäjänä sain jostain päähäni ostaa itsejäljentävän laskutusvihon. Ensimmäiset asiakkaani laskutinkin projektin päätteeksi työntämällä laskun käteen. Minulle jäi jäljennös kätevästi laskutusvihkooni. No tämä vaihe meni nopeasti ohi, mutta päätimme myös osakeyhtiömuodossa laskuttaa viikon aikaiset työt sunnuntai-iltaisin. Ja näin olemme pääsääntöisesti toimineet.

Yhteistyökumppanimme laskuttaa aina välittömästi projektin päätyttyä, jopa saman päivän iltana. Se on meistä ollut hyvä käytäntö. Helmasyntiin lankeamisia kyllä tulee. Tänä aamuna kirjoitin kesäkuulle kuuluneen laskun ja valittelin itsekseni huonoa muistiani. Kysehän ei ollut siitä vaan laskutuslaiskuudesta.  Tämä oli yksi yllyke kirjoittaa tämä tarina. Kokeneena laskuttajana koen velvollisuudekseni rohkaista kollegoita tällä haastavalla alueella. Hyödynnän myös hyviä käytäntöjä, joita olen viisaammilta oppinut.

Kokeneen laskutuslaiskurin ohjeet:

1. Arvosta omaa työtäsi ja kerro se itsellesi joka päivä. Kerro samalla että ansaitset korvauksen työstäsi!

2. Tee kunnon kustannusarvio työstä ja pidä kustannuksista kirjaa. Tämän pohjalta laskutus on helppo toteuttaa.

3. Kalenteroi laskutus aina vakiopäivään ja hetkeen. Tee laskutus kerran viikossa.

4. Hanki laskutusohjelma excel-taulukoiden sijaan

5. Ellet pysty laskuttamaan itse - tee laskutuksesta sopimus tilitoimistosi kanssa. Pidä huoli että laskutettavat työt ja asiakastiedot ovat viikoittaiin laskuttajan käytettävissä.

Ihan oma tarinansa on sitten karhuaminen. Siitä minulla on kouriintuntuvaa aineistoa. Valitettavasti en ole siinäkään täydellinen. Palataan laskutuslaiskurin päiväkirjaan tuonnempana.

Mandelan puutarha

Kaksikymmentä vuotta sitten tuli ulos kirja, joka minun olisi pitänyt lukea: Mandelan Pitkä tie vapauteen (1994 Long Walk to Freedom).  Etelä-Afrikan vapaustaistelijan kuolema viime vuoden joulukuussa nosti hänen elämäntyönsä esiin. Sain pokkarin käsiini ja se vei mukanaan.

Olin suositellut kirjaa johtamiskurssin opiskelijoille, lukematta sitä itse. Osa omaelämäkerroista on minän pönkitystä ja ulkoisen kuvan kiillotusta. Sitä tämä suurelta osin salaa vankeusaikana Robben Islandilla  (1964-1982) kirjoitettu teos ei ole. Teoksen käsikirjoituksen työstäminen jo sinänsä riittäisi jännityskirjan aineksiksi. Vaikeina apartheidin aikoina vangeilta oli kielletty kaikki poliittinen puhe, kirjoitus ja viestintä. Vankitoverien avustamana käsikirjoituksen osia saatiin ulos vankilasta, mutta yksi sen osa löytyi vesiputken alta rakennustöiden yhteydessä. Se tuhottiin, ja kirjallisesta työstä tekijälle seurasi eristystä.

Mandelan vankeusajasta on kirjoitettu paljon. Ja on syytäkin. Tarina on vaikuttava kertomus sitkeästä passiivisesta ja aktiivisesta vastarinnasta, ahkeruudesta ja toveruudesta. Erityisen mielenkiintoista kirjassa on kuvaus poliittisten vankien suhteesta sortajiin, vankilan johtoon ja Etelä-Afrikan Kansallispuolueen johtoon. Vanginvartijoiden ja vankien suhde on lähtökohtaisesti selkeä: valta on vartijalla. Mandelan kertomus kuvaa tämän suhteen kääntymisen eri vaiheet herkullisella tavalla.

Metaforat viehättävät johtamistutkijoita ja johtajia. Mandelan teksti on realistista, omaa toimintaa kriittisesti arvioivaa ja tutkivaa. Lukijalle kirjan myötä avautuu harkitsevan johtajan taustalla inhimillisyyttä kunnioittava ja omia tulkintojaan arvioiva johtaja. Mandela ei viljele vertauksia, mutta sellaisia löytää tarinan lomasta.

Niin se Mandelan puutarha. Vankilassa ilot ja merkitykset syntyvät pienistä asioista. Mandela pääsi monivaiheisten kärsimysten ja nöyryytysten kautta nauttimaan puutarhanhoidosta. Hänen kuvauksensa kasvien hankinnasta, vanginvartijoiden kanssa hankittujen taimien istutuksesta ja puutarhan tuotosten jakamisesta sai minut liikuttumaan. Mandelan tapa johtaa oli kurinalainen, vaativa, yksilöä kunnioittava ja rakentava. Tähän kun vielä lisää sitkeän työnteon yhdistettynä valppaaseen tapahtumien seuraamiseen, niin Mandelasta välittyy puutarhurin kuva.

Vapaa valtio muodostui sittemmin Mandelan puutarhaksi. Sen kasvualustan vaaliminen oli tämän nöyrän poliittisen johtajan tehtävä. Siinä sovitteleva, rehellinen ja sitkeä Nelson (Madiba) Mandela onnistui erityisen hyvin.

Siunatut virheet vai laiskuus

Niinhän se on että virheitä vältellään. Minä ainakin välttelen. Virheitä myös peitellään. Minäkin peittelen. Huolimattomuuteni on aiheuttanut lukuisia ongelmia sekä minulle että työkavereilleni. Tiedä mistä virheherkkyyteni kumpuaa, mutta itsensä kurittaminen ei ole siihen purrut. Taistelen virheiden hyväksynnän ja niiden välttelyn välimaastossa.

Tämän päivän tuotteet ovat, kuten tunnettua täynnä virheitä. Samaa voi sanoa tämän päivän työntekijöistä. Hosuminen, multitasking, väsymys ja nopeuden tavoittelu aiheuttavat poikkeamia ja virheitä.

Virheitä aiheuttaa myös laiskuus: suunnittelija käyttää vanhoja virheellisiä pohjia jaksamatta tarkistaa onko dokumentti vapaa virheistä, ohjelmoija ei jaksa tarkistaa koodiaan ja toimittaja ei viitsi tarkistaa juttunsa tietoja pohjia myöten.

Eikö tämä virhekeskustelu ole hieman ristiriitaista? Virheiden väitetään aiheutuvan väsymyksestä ja työpaineesta, mutta samalla taustalla väijyy inhimillinen heikkous nimeltään laiskuus. Tämä hieno suomen kielen sana on latautunut kuin vetypommi. Kerran ruotsalainen kollegani tokaisi nihkeälle työporukalle: är det så att ni är bara så jävla lata? Naapurimme kohteliaisuutta oli sen verran mukana että toteamus oli puettu kysymykseen muotoon. No eihän siitä muuta aiheutunut kuin melkoinen räjähdys. Minun vastaukseni tuohon kysymykseen oli kuitenkin mielessäni selvä: kyllä laiskojahan te olette.

Väitän, että virheitä katsotaan läpi sormien. Valitettavasti. Toiseksi väitän, että virheistä ei voi syyttää työelämän muutosta. Kolmanneksi väitän että virheet eivät ole siunaukseksi, kuin osin.

Löysäilystä ja virheiden hyssyttelystä ei pidä kukaan. Puuttuminen on sensijaan lahja: se saa laiskan pulskean terästymään ja ryhdistäytymään. Se antaa palautetta ja on reilua siksi että eteen ei tule vielä isompia kämmejä vastaisuudessa. Minä en pidä siitä että virheitäni korjataan. Tulen vihaiseksi ja voin olla vihainen virheestä huomauttavalla. Vihaisuus ei kuitenkaan kohdistu häneen vaan itseeni.

Virheethän ovat siunaus, sanot. Kyllä vain, mutta tämä virheiden siunailu on eri asia kuin välinpitämättömyys, valppauden paha vastustaja.

Virheistä opitaan, hoet. Kyllä vain, mutta kun saman virheen kohtaa toistuvasti ei sitä pidä hyssytellä. Virheen tunnustaminen on reilua ja samoin sen myöntäminen.

Minulle virheisiini liittyvä palaute on ollut siunaukseksi. Asiakkaan reklamaatio, välitön rapsakka palaute tai työkaverin tarkkuus ovat parantaneet suorituksiani. Oikeastaan monet parhaista asioista ovat olleet seurauksia virheistä, mutta juuri niihin puuttumisen takia. Ellei niistä olisi tullut lunta tupaan, olisin toistanut töppäilyäni.

Niin, mutta se virheiden välttely ja peittely! Eikö se aiheudu juuri tästä rankaisevasta ilmapiiristä? Kyllä vain. Mutta kyse on hieman eri asiasta. Mikäli kulttuuri hyväksyy virheet, mutta puuttuu niihin ja jokainen korjaa tekemistään myös välttely vähenee. Tällaisessa yhteisössä ihmisten arvokkuus ja itsekunnioitus myös lisääntyy. Kukaan ei syvimmillään nauti välinpitämättömyydestä.

Virhe on siunas, mutta vain silloin kun se tunnustetaan ja siihen puututaan. Rehtiä olisi myös sanoa itse miten asian laita on: tein virheen ja korjaan sen. Ryhdistäydyn ja parannan tapani.

Täydessä työkunnossa ja 20 vuotta eläkkeellä

Eilen tapasin kaksi entistä luokanvalvojaani Rotarien lounastilaisuudessa. Arvostan molempia paitsi siitä miten toimivat opettajina myös siitä mitä ovat tehneet luokkaympäristön ulkopuolella. Toinen toimi myös pitkään lukion rehtorina. Molemmat ovat olleet eläkkeellä jo pitkään, mutta toimivat vireästi yhteiskunnallisissa asioissa. Hienoja herroja!

Keskustelimme eläkeikäisten työkunnosta ja julkisissa tehtävissä noudatettavasta "pakkoeläköitymisestä", jonka molemmat vetreät veijarit olivat kokeneet. Rehtorina toiminut tokaisi: olisin edelleen täydessä työkunnossa! Eihän siihen voinut muuta sanoa kuin että pitänee paikkaansa.

Reilut 50 vuotta sitten kehitetyn työeläkejärjestelmämme ideana on tarjota huoleton vanhuus niille, jotka sitä kaipaavat. Sivumennen sanoen silloin ei aavistettu tämän vanhuuden kestävän pahimmassa (parhaassa) tapauksessa 40 vuotta. Joillekin työelämää pidempi joutilas aika on paratiisi ja joillekin se saattaa näyttäytyä aivan joltain muulta.

Suurin osa toteaa pääsevänsä eläkkeelle. Osa kuitenkin kokee joutuvansa eläkkeelle. Tässä jälkimmäiseen joukkoon sijoittuvat kaipaavat työelämän ihmissuhteita, tarpeellisuuden tunnetta ja ehkä myös haasteita. Yrittäjät, poliitikot ja näyttelijät kuuluvat tyypillisesti jälkimmäiseen ryhmään. Yrityksen perustanutta patruunaa on vaikea jälkipolven saada luovuttamaan pajan avaimia tyttärelleen tai pojalleen. Paavo Väyrynen kokee olevan elämänsä kunnossa ja Jörkka Donner hyppää parlamentista toiseen kasikymppisenä.

Olen vankasti sitä mieltä, että ne joilla olisi halu jatkaa, voisivat sen tehdä. Yksi ehto kuitenkin olisi eläkeiän saavuttaneelle asetettava: Kysy työkavereilta lupa jatkamiseesi. Siis järjestelmän ei tulisi työntää työhaluista ulos vain siksi että keskimäärin siinä iässä kuuluu siirtyä vanhuuden lepoon.

Olisiko rehtorini ja biologian opettajani pitänyt jatkaa töitään? Eivätkö he olisi vieneet paikkaa nuoremmilta? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on myöntävä. Ilman muuta työtä pitäisi saada jatkaa, mikäli on työhalut ja kyvyt riippumatta iästä. Toinen kysymys on tavanomainen ja juuri se joka saa aikaan "toisten tieltä väistymisen". Kansantaloudellisesti se että työstä luovutaan ei juurikaan lisää työtä tai verokertymää. Työ lisää työtä - ei vähennä sitä. Mikäli työ lisääntyisi sen mukaan mitä enemmän ihmisiä poistuu työmarkkinoilta, pitäisi meillä olla noin 300 000 vapaata työpaikkaa odottamassa noutajaansa. Näin vain ei ole.

Minä siis vastaan entisille opettajilleni: sinun olisi pitänyt saada jatkaa, mikäli itse niin olisit halunnut.

Johtamisen oppikirjat- lohdun tuojina

Harkitettasi johtamiskirjan kirjoittamista sinun pitäisi tietää, että sinunlaisia on maailmassa noin kaksi miljoonaa. Ja kaikki kirjailijat kuvittelevat tuovansa maailman tietoisuuteen jotain aiemmin piilossa ollutta ja olennaisesti uutta. Vuonna 2009 englanninkielisiä Leadership-kirjoja oli julkaistu 14000 ja niiden vuotuiseksi kasvuksi arvioitiin 20 % (Kjuuti blogi 2009). Arvio oli mitoitettu alas. Tämän päivän luku onkin 118 000 julkaisua joten kirjamäärä suunnilleen kuusinkertaistunut viidessä vuodessa!

Aiemmin kirjoja kirjoittivat tutkijat, mutta julkaisukynnyksen madaltumisen myötä kirjailijoiksi yhä enemmän ryhtyvät nykyiset ja entiset johtajat, valmentajat, konsultit ja yritystoimintansa vauhdittamiseksi uutta johtamisoppia viljelevät. Suomessa on yleistymässä trendi, jossa julkisuuteen kaipaava vauhdittaa uraansa näyttävällä uudella johtamisopilla. Sarasvuohan tämän asian oivalsi jo 15 vuotta sitten ja meillä kaikilla on tällä hetkellä mahdollisuus palata hänen ajatuksiinsa.

Johtamisopeista tunnetuimmat kestävät uusien keksintöjen paineessa. Oma suosikkini on ollut kanadalainen Henry Minzberg, jonka tuotanto on laajaa johtamisen arjen kuvaamisesta vuodelta 1973 management ajattelun kritiikkiin vuodelta 2009. Henry on pohtinut ansiokkaasti omaa rooliaan kirjoittajana: minä en osaa johtaa, mutta osaan koota muiden ajatuksia.

Ennen kynään tarttumista voisi hieman tutustua johtamisen traditioihin ja villityksiin. Sekä niiden taustoihin. Varoitan kuitenkin: harhaluulot omaperäisyydestäsi saattavat saada kolauksen.

Suomessa management -kirjallisuuden analyysiä on syntynyt. Kolminkertainen tohtori ja ohjaajani Tuomo Takala on kuvannut liikkeenjohdon kehityshistorian ansiokkaasti. Jokaiselle johtamisopeista kiinnostuneelle suosittelen kuitenkin ennen kirjan aloistussanoja Ari Ahosen väitöskirjaa Organisaatio, johtamisen ja edistyksen puhekäytännöt. Teos on hiukset nostattava kuvaus siitä miten johtamisen opit ovat kehittyneet, miten ne hakevat jatkuvasti uusia väyliä ja epäonnistuvat ratkaisemaan peruskysymyksiä. Ahonen päätyy johtopäätökseen: johtamiskirjallisuuden tehtävä ei ole tuottaa uuttta tietoa vaan lohtua!

Niin se taitaa olla. Tavoitejohtamisen opin piti siirtää johtaminen uudelle tasolle 70-luvulla, Grid-menetelmään ja laatujohtamiseen ladattiin valtavia odotuksia 80-luvulla, transformationallinen johtaminen 90-luvulla, lean management, samoin itseohjautuvat johtamisopit. Tämän jälkeen tulva on kasvanut: palveleva johtajuus, valmentava johtaminen, itseohjautuvat tiimit, luova johtaminen, selfmanagement, Zen-johtaminen ja mitä kaikkia etuliitteitä johtamiseen onkaan keksitty liittää.

Muutama idea kirjailijalle!

Näitä ei ole vielä keksitty johtamiskirjan otsikoksi: Kitchen management, yksinkertainen johtaminen, luomujohtaminen, primitiivijohtaminen, villasukkajohtaminen, 10-tyttö-johtaminen. Vakavissaan on myös suunniteltu kirjoja kuten Koirakouluttajan johtamisopit, Rottajohtaminen ja Termiittijohtaminen.

Mikäli joku näistä osuu kohdalle, niin siitä vaan kirjaa kirjoittamaan. Suosittelen kuitenkin ennen aiheeseen tarttumista tutustumaan Amazonin leadership kirjojen otsikoihin.

Johtamiskirjat tulevat ja menevät. Jos niiden tarkoitus on tuottaa johtamisen riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailevalle lohtua, niin hyvä. Mikäli väitteesi on että tämä oppi tai kirjamuuttaa maailmaa, joko olet harhainen haaveilija tai patologinen valehtelija. Niitäkin molempia johtamisoppaiden kirjoittajien joukosta löytyy.

Kunnista vapautuvien töiden harha

Tänä vuonna vapautuu eläköitymisen seurauksena 16 000 työpaikkaa kunnissa. Näin otsikoi aamun Taloussanomat. Jo tekstissä toimittaja korjaa töiden siirtyvän pääosin yksityisten palveluntuottajien toteuttamaksi. Tästä seuraa työpaikkojen määrän leikkaus, tavalla tai toisella.

Pitkään on kinattu yksityisten palveluntuottajien roolista hoiva-alalla. Luonnollinen jakolinja kulkuu vasemmiston jyrkän yksityistämisen vastustamisen ja Suomen Yrittäjien kilpailua lisäävän argumentaation välillä. Kokoomus tuntuu tasapainoilevan yksityisen ja julkisen yhdistävän vaihtoehdon avulla.

Kunta-ala on Suomen suojatuin työpaikkojen säilöjä. Fuusioita on tähän asti pystytty torjumaan tehokkaasti ja viiden vuoden irtisanomissuoja (ja sen nollaus kussakin fuusiossa) on estänyt  tehostamistoimet, toistaiseksi. Lähes puoli miljoonaa kunta-alan työntekijää on tärkeä äänestäjäryhmä ja suuri joukko heistä on vahvoissa asemissa omien työnantajiensa johtoelimissä. Opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit ja pääluottamusmiehet ovat pitäneet pintansa kuntapäättäjinä.

Poliittisen itsemurhan varmin tae Suomessa on ollut julistaa kuntien työn tuottavuustalkoita. Luvallista ei ole ollut kertoa Lääkäriliiton jarruttavan lääkäreiden koulutusmäärien kasvattamista, edistää opettajien siirtymistä kokonaistyöaikaan, ajaa tiukkojen ammattirajojen murtamista ja työn joustavuuden lisäämistä.

Ainoa paikka työn uudelleen järjestämiseen ja tuottavuuden parantamiseen on ollut luonnollinen poistuma. Tähän asti tämän vaikutukset työn tuottavuuteen ovat jääneet pienten yksiköiden johdosta rajallisiksi. Palvelujen ulkoistaminen on ilman suurta kohua edennyt melkoisella vyöryllä. Ennustan tämän kosken kuohujen kasvavan seuraavan suuren poistuman toteutuessa.

Miksi?

1. Kuntien rakennetta ei pystytä järkiperäistämään kuntien itsehallinnon puolustajien voittaessa jokaisen kamppailun, äänestyksen ja rationalisointipyrkimyksen.

2. Mikäli kuntarakennetta saadaan uudistettua, fuusiokunnissa kunnallisten sopimusten kankeus riittää estämään työn uudelleen järjestämisen.

3. Kuntien rekrytointivaikeudet ovat kolmas tekijä, joka vie työnvirtaa palveluntuottajien suuntaan. Kunnallisen työn turvabrändi ei tule menestymään palveluntuottajien moniosamista ja vaihtelua korostavalle työn tarjonnalle.

4. Nuoremmat työntekijät ja osa vanhemmista arvostaa enemmän liikkuvuutta ja elinikäistä sitoutumattomuutta

Seuraavan kymmennen vuoden kuluessa vapautuvista 150 000 työpaikasta valuu yksityiselle puolelle ainakin puolet ja suuren osan lopusta vie tuottavuuden parannukset mennessään. Uusia kunnallisia työpaikkoja kyllä syntyy, mutta lähinnä hoiva-alan ja opetuksen tehtäviin. Psykologipalvelut, lääkärit ja sairaanhoitajat tulevat toimimaan yksityisen palveluntuottajan kautta.

Seuraava suuri rysäys odottaa opetusalaa. Heikot signaalit ovat jo muuttumassa vahvemmiksi. OAJ vastustaa luonnollisesti vuokraopettajien ilmaantumista työmarkkinoille Vuokraopet tekevät tuloaan työmarkkinoille. Miksi opettajien työ olisi ainoa sellainen työ maailmassa, jossa työntekijä ei kohtaa informaatioteknologian suurta murrosta, työn sirpaloitumista ja paikasta riippumatonta toimintatapaa?

Kuntatyöpaikkojen vapautumista  on siis turha odotella. Parasta on pitää ammattitaidosta kiinni ja valmistautua lyhyisiin työsuhteisiin. Kuten Zygmunt Bauman on oivallisesti verrannut työsuhteita elämän tärkeimpään sidokseen: työelämän pitkät avioliitot ovat ohimennyttä aikaa. Näiden tilalle on tullut syrjähyppyjen sävyttämä työelämä, jossa työnantaja eikä myöskään työntekijä halua sitoutua lopulliseen liittoon. Työ muuttuu, ihastukset vaihtuvat, tulee uusia kohteita ja innostuksen hiipuessa uusi odottaa kulman takana.

Entisen kommunistin opit pitkiin työuriin

Kinastelu siitä pitääkö työuria pidentää alku- vai loppupäästä on saanut uusia sävyjä.

Työministeriön virkamies, Suomen Työväen Puolueen aktivisti ja entinen kommari Pekka Tiainen lausui viisaita tämän päivän  Hesarissa. Työllisyysaste on noussut alku- ja loppupäässä, mutta uran keskivaiheilla on tekemistä. Tavoitteena Pekalla on 80-luvun lopun maaginen 75 % työllisyysaste. Ja millä se saavutettaisiinkaan - no milläs muulla kuin lisäämällä joustavuutta työmarkkinoille!

Tiainen ei usko kansantaloustieteen työntarjonnan oppiin vaan väittää työtä yksinkertaisesti olevan liian vähän.

Tiaisen ehtoja on tässä turha listata, mutta mieleeni jäi muutama tosiasia (lue Hesa . Työmarkkinat ovat ratkaisevalla tavalla muuttuneet: työtä on ruuhkahuippuina, silloin kun asiakkaat liikkuvat kaupoissa ja työ on jaksotettu sopimusteitse erilaiseen rytmiin. Työntekijä joutuu, tai saa poimia työnsä pieninä paloina erilaisista kohteista. Oma tulkintani on että tähän taas ei nykyinen sopimusjärjestelmämme taivu.

Pari esimerkkiä:

1. Yritys halusi lisätä sisäistä tehtäväkiertoa parantaakseen työntekijöiden osaamista ja virkistääkseen heitä erilaisilla työtehtävillä. Työntekijät innostuivat, pomot pitivät hyvänä, mutta työehtosopimus olisi nostanut kierrätyksen seurauksena kaikkien palkat parhaiten korvatun kierrossa olevan työn tasolle. Eipä onnistunut.

2. Kaupan alan toimijan ja työntekijän halu oli siirtää työntekijä samanlaiseen työhön toiseen kohteeseen. Tämän esti se että toisessa kohteessa sopimus olikin eri liiton alainen ja olisi johtanut tilapaisen työn kohdalla uuteen työsopimukseen. Se jäi sitten siihen.

Meillä on melkoinen savotta näiden sinänsä hyvää tarkoittavien sopimusryteikköjen purkamisessa. Työntekijöitä on tietenkin suojeltava pahoilta työnantajilta ja riistäjiltä, mutta kynnystä ottaa töihin ja vaihtaa töitä tulisi nyt kyllä madaltaa. Jos ei ole täyttä työtä, olisi tarjottava ja otettava vastaan murusia. Osa-aikaisuus ei meillä oikein ole muodissa verrattuna Ruotsin leppoisiin ja Saksan prosenttityömarkkinoihin.

On helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, jotka hokevat perusvirttä: Työllä on tultava toimeen! Oikein, mutta toimeentulopaketti näyttää vaativan pienten palasten kasaamista. Parempi on tehdä pieniäkinkeikkoja kuin ei mitään. Siinä mielessä haastan kyllä Tiaista ja hänen omilla argumenteillaan: työtä on tarjolla, mutta pieninä paloina.

Hallitus teki hyvän päätöksen salliessaan työmarkkinatuen rinnalla työn tekemisen. Pieni askel oikeaan suuntaan. Toinen oikeansuuntainen askel olisi kotihoidon tuen jakaminen puolisoiden kesken. Siitä vaan isät kotiin ja äidit töihin. Näin pidentäisimme takuuvarmasti isien työuraa ja parantaisimme äitien eläkekarttumia.

Työelämän leppoistaminen keskellä työuraa kuulostaa typerältä ja riskipitoiselta, mutta tilapäinen kevennys ja ansiomenetys ovat huomattavasti pienempiä murheita verrattuna pitkiin sairaslomiin ja työkyvyttömyyseäkkeisiin. Hesarin jutun yhteydessä oli taas hyvä tapauskuvaus pitkään sairastumisen kautta eläkkeellä olleesta osaajasta, joka palasi iäkkäänä takaisin  töihin.

Siis entisen kommunistin opeilla eteenpäin työuran keskivaiheen painottamiseen ja pitkiin työuriin.

Mummot horjuttavat naamakirjaa

Nyt ovat lapsenlapset Facebookin kasvoja. Mummot ja papat kertovat iloisista perhetapahtumista. Tädit ja sedät hehkuttavat luontokokemuksiaan ja lataavat reissukuvia. Ja nuoret ovat paenneet vanhemmilta ja mummoilta suojaan Instagramiin ja Viberiin. Tänään oli iso juttu naamakirjan maailmanvalloituksesta. Muutaman opiskelijapojan petikaverin hakukoneesta some-kuninkaaksi kasvanut luomus on muuttunut sieväksi perhealbumiksi. Tämä taitaa olla varma merkki tornin ensimmäisistä vavahduksista.

Sosiaalinen media on tehokas keino kuumeen, innon, vihan ja paniikin levittämiseen. Silloin kun viimeiset jarruttajat lähtevät vikuroiden mukaan ovat lead users -ryhmät jo jättäneet hukkuvan laivan. Mikä kohtalo odottaa Mark Zuggerbergin luomusta?

Ensimmäisenä tulee mieleeni Facebookin ilmeen muuttaminen vastaamaan nykytodellisuutta, eli siistiä aikuisviihdettä ja perhearvoja: kukkia, luontoa, matkailua ja perhetapahtumia sisältävä nätti jokasedän ja tädin keskusteluympäristö. Kaupallisesti tämä tarkoittanee turvallisten autojen, ryppyvoiteiden ja terveystuotteiden markkinointikanavaa. Nimeä voisi myös vähän tuunata tähän suuntaan Adultbookiksi.

Toinen vaihtoehto onkin sitten jo radikaalimpi. Mark voisi antaa periksi ja muuttaa Facebookin nimen  Eldersbookiksi. Tämä vastaisi paitsi ikääntyvän Euroopan ja Japanin tarpeisiin myös Kiinan edessä olevaan harmaantumiseen. Kiinaa kun ei oikein ole saatu villiintymään nykyisestä länsihapatuksesta, voisi ilmettä rustata hieman aasialaisemmaksi ja hups sata miljoonaa kiinan mummoa loggautuu sisään. Mitä siellä sitten myytäisiin? Euroopanmatkoja, sisustustarvikkeita vai ruokareseptejä. No amerikkalaiset mainostoimistot ovat tämän ideointia varten.

Kolmas skenaario on tietysti paluu juurille. Tämä ei ole kovin helppo tehtävä, mutta kuvio voisi onnistua splittaamalla facebookin. Se voisi näppärimmin käydä lanseeraamalla nuorille elävään kuvaan perustuvan ja mummo-/pappakerhosta vapaan uuden ympäristön YoungFaceBookin. Tässä somessa kukkien ja perhekuvien sijaan hallitsisi jälleen minäkeskeinen elävä selfie-ote: tuhansia videopätkiä kaikkien tärkeimmästä eli minusta. Kauniina ja valloittavana.