Mandelan puutarha

Kaksikymmentä vuotta sitten tuli ulos kirja, joka minun olisi pitänyt lukea: Mandelan Pitkä tie vapauteen (1994 Long Walk to Freedom).  Etelä-Afrikan vapaustaistelijan kuolema viime vuoden joulukuussa nosti hänen elämäntyönsä esiin. Sain pokkarin käsiini ja se vei mukanaan.

Olin suositellut kirjaa johtamiskurssin opiskelijoille, lukematta sitä itse. Osa omaelämäkerroista on minän pönkitystä ja ulkoisen kuvan kiillotusta. Sitä tämä suurelta osin salaa vankeusaikana Robben Islandilla  (1964-1982) kirjoitettu teos ei ole. Teoksen käsikirjoituksen työstäminen jo sinänsä riittäisi jännityskirjan aineksiksi. Vaikeina apartheidin aikoina vangeilta oli kielletty kaikki poliittinen puhe, kirjoitus ja viestintä. Vankitoverien avustamana käsikirjoituksen osia saatiin ulos vankilasta, mutta yksi sen osa löytyi vesiputken alta rakennustöiden yhteydessä. Se tuhottiin, ja kirjallisesta työstä tekijälle seurasi eristystä.

Mandelan vankeusajasta on kirjoitettu paljon. Ja on syytäkin. Tarina on vaikuttava kertomus sitkeästä passiivisesta ja aktiivisesta vastarinnasta, ahkeruudesta ja toveruudesta. Erityisen mielenkiintoista kirjassa on kuvaus poliittisten vankien suhteesta sortajiin, vankilan johtoon ja Etelä-Afrikan Kansallispuolueen johtoon. Vanginvartijoiden ja vankien suhde on lähtökohtaisesti selkeä: valta on vartijalla. Mandelan kertomus kuvaa tämän suhteen kääntymisen eri vaiheet herkullisella tavalla.

Metaforat viehättävät johtamistutkijoita ja johtajia. Mandelan teksti on realistista, omaa toimintaa kriittisesti arvioivaa ja tutkivaa. Lukijalle kirjan myötä avautuu harkitsevan johtajan taustalla inhimillisyyttä kunnioittava ja omia tulkintojaan arvioiva johtaja. Mandela ei viljele vertauksia, mutta sellaisia löytää tarinan lomasta.

Niin se Mandelan puutarha. Vankilassa ilot ja merkitykset syntyvät pienistä asioista. Mandela pääsi monivaiheisten kärsimysten ja nöyryytysten kautta nauttimaan puutarhanhoidosta. Hänen kuvauksensa kasvien hankinnasta, vanginvartijoiden kanssa hankittujen taimien istutuksesta ja puutarhan tuotosten jakamisesta sai minut liikuttumaan. Mandelan tapa johtaa oli kurinalainen, vaativa, yksilöä kunnioittava ja rakentava. Tähän kun vielä lisää sitkeän työnteon yhdistettynä valppaaseen tapahtumien seuraamiseen, niin Mandelasta välittyy puutarhurin kuva.

Vapaa valtio muodostui sittemmin Mandelan puutarhaksi. Sen kasvualustan vaaliminen oli tämän nöyrän poliittisen johtajan tehtävä. Siinä sovitteleva, rehellinen ja sitkeä Nelson (Madiba) Mandela onnistui erityisen hyvin.